Let us accept another as he is – Blessed Elder Aimilianos of Simonopetra Monastery, Holy Mount Athos, Greece (+2019)



-Let us accept another as he is-

Blessed Elder Aimilianos of Simonopetra Monastery,

Holy Mount Athos, Greece (+2019)

Let us accept another as he is. One will insult me, of course. Another will praise me, certainly. Another will offer me half a glass of water, doubtlessly. Let us not meddle in the life of another. When they will ask for our love, let us give it as God gives it, “over both the righteous and the unrighteous.”





私はいつも自分の欠点と真剣に戦おうと思っているのですが、結局何もしようとしません。なぜなのでしょう。 – I always try to fight seriously with my own faults, but I will not do anything after all. Why is that? – Q&A – Saint Paisios of Mount Athos, Greece (+1994) ╰⊰¸¸.•¨* Japanese





I always try to fight seriously with my own faults, but I will not do

anything after all. Why is that?









Video: Verso gli agnostici e gli atei – San Paisios del Monte Athos, Grecia (+1994) ╰⊰¸¸.•¨* Italian



Verso gli agnostici e gli atei

San Paisios del Monte Athos, Grecia (+1994)

Heilige Paisos van de Heilige Athos Berg, Griekenland (+1994) ╰⊰¸¸.•¨* Dutch



Heilige Paisos van de Heilige Athos Berg, Griekenland (+1994)

Feestdag 12 juli

Een nieuwe Orthodoxe heilige: Vader Paisos van de Heilige Athos Berg werd gecanoniseerd door de Oecumenische Patriarch tijdens de bijeenkomst van de Heilige Synode op dinsdag 13 januari 2015. De Heilige Paisios was reeds als een heilige erkend door de gelovigen en het was slechts een kwestie van tijd voor hij zou gecanoniseerd worden.

Arsenios Aznepidis werd geboren op 25 juli 1924 in Farasa, Cappadocië in Klein-Azië, kort voor de volkswisseling tussen Griekenland en Turkije na de Turks-Griekse oorlog van 1919 tot 1922. Hij ontving zijn naam van de heilige Arsenios van Cappadocië, die hem doopte, het kind zijn naam gaf en zijn toekomst als kloosterling voorspelde. Kort na zijn doopsel moesten de jonge Arsenios en zijn familie Klein-Azië verlaten als gevolg van het vredesakkoord van Lausanne. De heilige Arsenios leidde zijn volk op deze tocht van 600 km naar Griekenland. De familie Eznepidis settelde zich in Konitsa in Epirus in het noordwesten van Griekenland. Zoals hij voorspeld had, overleed de heilige Arsenios veertig dagen nadat zijn groep zich in Griekenland gevestigd had en liet hij hen als zijn spirituele erfgenaam de jonge Arsenios na. Arsenios groeide op in Konitsa en werd schrijnwerker na zijn middelbare school.

Tijdens de burgeroorlog in Griekenland na de Tweede Wereldoorlog, diende Arsenios als radio operateur. Hij was zeer bezorgd voor zijn landgenoten en hun familie, maar niet bang voor zichzelf omdat hij alleenstaande was zonder kinderen. Hij werd opgemerkt voor zijn moed, zelfopoffering en morele rechtschapenheid. Na de burgeroorlog wou hij het klooster binnetreden, maar hij moest voor zijn zusters zorgen, die nog ongehuwd waren. Tegen 1950 had hij voor de toekomst van zijn zusters gezorgd en kon hij zijn monastieke roeping volgen.

Hij kwam op de Athos Berg toe in 1950, eerst bij Vader Kyril, de toekomstige Abt van het Koutloumousiou Klooster en ging dan naar het Esphigmenou Klooster. In 1954 na vier jaar noviciaat, kreeg hij de monnik tonsuur en de Continue reading “Heilige Paisos van de Heilige Athos Berg, Griekenland (+1994) ╰⊰¸¸.•¨* Dutch”

Saint Paraskevi the Holy & Glorious Virgin-Martyr of Greece, from Rome (+161) – Patron Saint of the eyes – July 26




Holy Skull of St. Paraskevi, Moni Petraki.jpg

Holy Skull of St. Paraskevi in Petraki Monastery, Athens, Greece



Saint Paraskevi the Holy & Glorious Virgin-Martyr of Greece, from Rome (+161)

Patron Saint of the eyes

July 26

The holy and glorious Virgin-Martyr Saint Paraskevi (also Paraskeva) was arrested during the reign of the Roman Emperor Antoninus Pius (r. A.D. 138-161) under the penalty of refusing to worship idols and adhering to the state pagan religion. After enduring many tortures, she was eventually released by the emperor, continuing to profess Christ. She was eventually tortured and beheaded by the Roman governor Tarasius in the year 180. The Church commemorates her on July 26.

Saint Paraskevi, The Parthenomartyr, (July 26th), was born in a village near Rome during the reign of Hadrian (117-138 AD). Her parents were the pious Christians Agathonikos (Agathon) and Politea. Her parents prayed fervently for a child, and God finally blessed their piety. They gave great honor to Friday, the day of Our Lord’s suffering. Being born on this day, her parents named her Paraskevi (“Friday” in Greek, but literally “preparation”).

St Paraskevi obtained an excellent education from both secular and Scriptural instructors. She was also very knowledgeable in the field of philosophy. Bolstered by her Christian upbringing, she often conversed with other women about Christianity, trying to strengthen their faith in this new religion. Many distinguished families wanted this beautiful, educated and rich woman to marry their sons. Her understanding and kindness made her even more desirable. However having a higher goal in life, St Paraskevi rejected any marriage proposals.

When she was 20 years old, both her parents died 1eaving her as the sole heir to the family fortune. St Paraskevi did not use her fortune for herself. Filled with the spirit of Christ and Christian ideals, she sold all her worldly possessions using the money to relieve human suffering. There was a portion retained to a community treasury that supported a home for reverent virgins who stayed in a kenobion, a type of commune like a contemporary monastery. These women prayed and fasted doing charitable works. They preached primarily to Hebrew and idol worshiping women giving them an opportunity to learn about Christian salvation.

She left Rome at the age of 30 and began her holy mission, passing through many cities and villages. St Paraskevi’s activities occurred during a period that the Jews and Romans persecuted the Christian religion with the greatest intensity. Antoninus Pius (138-161) ruled Rome at this time, and he did not execute Christians without a trial. She was not caught immediately or put to death. Instead, Antoninus protected Christians against the blind mania of the Jewish and Roman inhabitants. Christians could only be brought to trial if another citizen lodged a formal complaint against them. Antoninus however had to repeal this law because of the many disasters which had befallen Rome and which were blamed on the Christians.

Strong in faith, learning, and eloquence, Paraskevi spoke persuasively to her fellow Roman citizens, leading them from idolatry to faith in Christ. Eventually, Antoninus heard of St. Paraskevi’s holy mission. Upon her return to Rome, several Jews filed complaints about her and Antoninus summoned her to his palace to question her. Attracted by her beauty and humility he tried with kind words to make her denounce her faith, even promising to marry her and make her an empress. Angered by her refusal he had a steel helmet, lined with nails and compressed on her head with a vice. It had no effect on the Saint and many who witnessed this miracle converted to Christianity. Thrown into prison, Paraskevi asked God to give her the strength to face the terror that awaited her. Antoninus again continued her torture by having her hung by her hair and at the same time burning her hands and arms with torches. The Saint suffered greatly, but had the will not to submit to the pain. Antoninus then prepared a large cauldron of oil and tar, boiled the mixture and then had Paraskevi immersed in it. Miraculously she stood in it as if she being refreshed rather than burned. Angered, Antoninus thought that she was using witchery to keep the contents cooled. Antoninus then approached the cauldron only to be blinded by the hot steam and searing emissions coming from the area. At this moment the mighty emperor asked for the intervention of St Paraskevi to heal him from this affliction to which she responded:

“Emperor, the Christian God is healing you from the blindness that was given to you as a punishment”.

Immediately, he regained his sight. Humbled by the miracle he freed the Saint, allowing her to continue her missionary activity and ended all persecutions against the Christians throughout the Roman Empire.

From this episode it is clear to the Christians that St Paraskevi has the intercessional ability to help people with visual ailments.

Astonished by the miracle, Antoninus released Paraskevi. He also ceased persecuting Christians throughout the Roman Empire.

This period was brief. After Antoninus’ death in 161, a plague broke out throughout the empire. Romans took it as a sign from their gods that that they were angered by the tolerance of Christianity. Under Antoninus’ successor, Marcus Aurelius (161-180), the laws dealing with “non-believers” were cahnged and the persecutions against the Christians resumed.

Despite these dangers, Paraskevi persevered in her missionary endeavors, spreading the Gospel wherever she traveled. By authority of emperor Aurelius the provincial eparchs Asclepius and Tarasios captured St Paraskevi. Having refused Asclepius’ demands to sacrifice to pagan gods, she was thrown into a snake pit. The Saint made the Sign of the Cross over the serpent and the serpent perished. Asclepius had heard of the Saint’s previous miracles, realized that a great and mighty power guarded Paraskevi and decided to set her free while Asclepius and his court were all converted.

Tarasios however was less tolerant. St Paraskevi was tied and beaten and afterwards imprisoned and a huge rock placed on her chest. She prayed to Christ to help her be strong. The next morning Paraskevi was taken willingly to the Temple of Apollo. Everyone praised Tarasios, thinking that he had succeeded in breaking St Paraskevi’s faith. However, upon entering the temple, the Saint raised her hand and made the sign of the cross. Suddenly, a loud noise was heard and all the idols in the temple were destroyed. The priests and idolaters dragged her from the altar, beat her, and pushed her out of the temple. The priests demanded that Tarasios kill Paraskevi. She was convicted and condemned to death by beheading.

It was customary to give the condemned their last wish. She asked to be left alone for a few moments so that she might pray for the last time. Afterwards, the roman soldiers returned and executed the Saint.

Many healing miracles occurred as a result of St Paraskevi’s divine intervention. It is said that that merely coming in contact with he dirt of her grave faithful, crippled could walk, demonized would return to health and that the infertile would bear children. Most importantly St Paraskevi healed the blindness of the roman emperor Antoninus Pius while she was in a heated cauldron. Her merciful disposition to her tormentor has made her an intercessor Saint for the healing of eye ailments.

Her remains were eventually taken to Constantinople, where they are venerated by the faithful to this very day.

Appropriate to your calling, O Champion Paraskevi, you worshipped with the readiness your name bears. For an abode you obtained faith, which is your namesake. Wherefore, you pour forth healing and intercede for our souls.

O most majestic One, we have discovered your temple to be a spiritual clinic wherein all the faithful resoundingly honor you, O famed and venerable martyr Paraskevi.

Tomb in Pounta, Greece

According to the tradition of the people of Epirus, Paraskevi was not martyred in Rome as mentioned in her traditional hagiography, but in Thesprotia where the Monastery of Saint Paraskevi of Pounta stands today. According to this tradition, strongly held by the locals, the headless body of the saint was entombed here and her tomb is still venerated today.

It is said that the persecutors of St. Paraskevi dragged her to the edge of the river Acheron to behead her. As the sword was raised over her head, she grabbed a stone pillar that she held so tightly that the print of her hands melted into it leaving an indelible mark. A church was eventually erected here by the faithful in her honor and housed her holy relics. Her skull was eventually placed in the walls of the church, though today it is kept in Moni Petraki in Athens.

According to the author and novelist Spyros Mouselimis, in his article “The Monastery of Pountas and the Feast of Saint Paraskevi” (Ηπειρωτική Εστία, 10, pp. 638-641, 1961), Pountas Monastery was known for its healing waters and numerous miracles. The pilgrims would cut off portions of the stone pillar of St. Paraskevi as a talisman, to the point that in 1960 the size of the stone was half its original size.

The property of the Monastery at one time was very great. According to Lambridis, at the end of the 19th century the annual revenue of the Monastery was 20,000 piastres, from which a boarding school was supported on its premises until 1913. After the population exchange of 1923 the Monastery was abandoned and did not operate again until 1975. Only the eastern side of the original Holy Altar area of the Katholikon survives today, while the rest of the church was restored in 1989 together with the inscription for the tomb of St. Paraskevi.

Today the Monastery operates as a female convent.

Source: Orthodox Wiki









A modern Saint in a brother – Saint Porphyrios of Athens, Greece (+1991)




Athens, Greece


Saint Porphyrios of Kafsokalivia (Mount Athos) & Athens, Greece (+1991)

December 2


A modern Saint in a brother

Saint Porphyrios of Athens, Greece (+1991)

In the old days, during the feast of the Theophany, we used to sanctify homes. One year I also went to sanctify. I would knock on the doors of the apartments, they would open for me, and I walked in singing “In Jordan, You were baptized O Lord….”

As I went along  Maizonos Street in the center of Athens (Greece) I saw an iron door. I opened it, walked into the courtyard which was full of tangerine, orange and lemon trees, and proceeded to the stairs. It was an outdoor staircase that went up, and down was the basement. I climbed the stairs, knocked on the door, and a lady appeared. Since Continue reading “A modern Saint in a brother – Saint Porphyrios of Athens, Greece (+1991)”

エギナの聖ネクタリオス St Nektarios of Aigine ╰⊰¸¸.•¨* Japanese






エギナの聖ネクタリオス (+1920)

(St Nektarios of Aigine Island, Greeece)


エギナの聖ネクタリオス(ギリシア語: Άγιος Νεκτάριος Αιγίνης, 英語: Saint Nektarios of Egina、1846年 – 1920年)は、正教会の聖人。日本正教会で多用される教会スラヴ語由来の転写ではネクタリイ。

修道院の設立と指導、数多くの著述、信徒の精神的指導、および数々の奇蹟によって知られる。神学者、哲学者、詩人、教育者、禁欲主義者、神秘主義者などと称されるほどの多才な面があった。歌詞は公祈祷の祈祷文によるものではないが、全世界の正教会で愛唱される聖歌『アグニ・パルセネ』(ギリシア語: Αγνή Παρθένε)を作曲してもいる。

1846年10月1日、トラキアのシリヴリアの貧しい家庭に生まれた。生まれた際の俗名はアナスタシオス・ケファラス(ギリシア語: Αναστάσιος Κεφαλάς)。14歳のとき、働きつつ教育を受けるためにコンスタンディヌーポリに移住。1866年からはキオス島の学校で教えつつそこに7年間住み、30歳で修道士となる。3年後、輔祭となり、ネクタリオスの名を与えられる。1885年にアテネ大学を卒業。大学時代から、多くの聖書註解を含む多くの著述を行う。




Saint Nektarius (St Nectarios) of Aigine Island, Greece (+1920) – November 9





St Nektarius of Aigine Island, Greece (+1920)

Saint Nektarius (St Nektarios)

of Aigine Island, Greece (+1920)

November 9





Saint Nektarius, the great wonderworker of modern times, was born Anastasius Kephalas in Selebria, Thrace on October 1, 1846.

Since his family was poor, Anastasius went to Constantinople when he was fourteen in order to find work. Although he had no money, he asked the captain of a boat to take him. The captain told him to take a walk and then come back. Anastasius understood, and sadly walked away.

The captain gave the order to start the engines, but nothing happened. After several unsuccessful attempts, he looked up into the eyes of Anastasius who stood on the dock. Taking pity on the boy, the captain told him to come aboard. Immediately, the engines started and the boat began to move.

Anastasius found a job with a tobacco merchant in Constantinople, who did not pay him very much. In his desire to share useful information with others, Anastasius wrote down short maxims from spiritual books on the paper bags and packages of the tobacco shop. The customers would read them out of curiosity, and might perhaps derive some benefit from them.

The boy went about barefoot and in ragged clothing, but he trusted in God. Seeing that the merchant received many letters, Anastasius also wanted to write a letter. To whom could he write? Not to his parents, because there were no mail deliveries to his village. Not to his friends, because he had none. Therefore, he decided to write to Christ to tell Him of his needs.

“My little Christ,” he wrote. “I do not have an apron or shoes. You send them to me. You know how much I love you.”

Anastasius sealed the letter and wrote on the outside: “To the Lord Jesus Christ in Heaven.” On his way to mail the letter, he ran into the man who owned a shop opposite the one in which he worked. The man asked him where he was going, and Anastasius whispered something in reply. Seeing the letter in his hands, the man offered to mail it for him, since he was on his way to the post office.

The merchant put the letter in his pocket and assured Anastasius that he would mail it with his own letters. The boy returned to the tobacco shop, filled with happiness. When he took the letter from his pocket to mail it, the merchant happened to notice the address. Astonished and curious, the man could not resist opening the letter to read it. Touched by the boy’s simple faith, the merchant placed some money in an envelope and sent it to him anonymously. Anastasius was filled with joy, and he gave thanks to God.

A few days later, seeing Anastasius dressed somewhat better than usual, his employer thought he had stolen money from him and began to beat him. Anastasius cried out, “I have never stolen anything. My little Christ sent me the money.”

Hearing the commotion, the other merchant came and took the tobacco seller aside and explained the situation to him.

When he was still a young man, Anastasius made a pilgrimage to the Holy Land. During the voyage, the ship was in danger of sinking in a storm. Anastasius looked at the raging sea, and then at the captain. He went and stood beside the captain and took the helm, praying for God to save them. Then he took off the cross his grandmother had given him (containing a piece of the Cross of Christ) and tied it to his belt. Leaning over the side, he dipped the cross into the water three times and commanded the sea, “Silence! Be still.” At once, the wind died down and the sea became calm.

Anastasius was saddened, however, because his cross had fallen into the sea and was lost. As the boat sailed on, sounds of knocking seemed to come from the hull below the water line. When the ship docked, the young man got off and started to walk away.

Suddenly, the captain began shouting, “Kephalas, Kephalas, come back here.” The captain had ordered some men into a small boat to examine the hull in order to discover the source of the knocking, and they discovered the cross stuck to the hull. Anastasius was elated to receive his “Treasure,” and always wore it from that time forward. There is a photograph taken many years later, showing the saint in his monastic skufia. The cross is clearly visible in the photo.

On November 7, 1875, Anastasius received monastic tonsure at the Nea Moni Monastery on Chios, and the new name Lazarus. Two years later, he was ordained a deacon. On that occasion, his name was changed to Nektarius.

Later, when he was a priest, Father Nektarius left Chios and went to Egypt. There he was elected Metropolitan of Pentapolis. Some of his colleagues became jealous of him because of his great virtues, because of his inspiring sermons, and because of everything else which distinguished Saint Nektarius from them.

Other Metropolitans and bishops of the Patriarchate of Alexandria became filled with malice toward the saint, so they told Patriarch Sophronius that Nektarius was plotting to become patriarch himself. They told the patriarch that the Metropolitan of Pentapolis merely made an outward show of piety in order to win favor with the people. So the patriarch and his synod removed Saint Nektarius from his See. Patriarch Sophronius wrote an ambiguous letter of suspension which provoked scandal and speculation about the true reasons for the saint’s removal from his position.

Saint Nektarius was not deposed from his rank, however. He was still allowed to function as a bishop. If anyone invited him to perform a wedding or a baptism he could do so, as long as he obtained permission from the local bishop.

Saint Nektarius bore his trials with great patience, but those who loved him began to demand to know why he had been removed. Seeing that this was causing a disturbance in the Church of Alexandria, he decided to go to Greece. He arrived in Athens to find that false rumors about him had already reached that city. His letter of suspension said only that he had been removed “for reasons known to the Patriarchate,” and so all the slanders about him were believed.

Since the state and ecclesiastical authorities would not give him a position, the former Metropolitan was left with no means of support, and no place to live. Every day he went to the Minister of Religion asking for assistance. They soon tired of him and began to mistreat him.

One day, as he was leaving the Minister’s office, Saint Nektarius met a friend whom he had known in Egypt. Surprised to find the beloved bishop in such a condition, the man spoke to the Minister of Religion and Education and asked that something be found for him. So, Saint Nektarius was appointed to be a humble preacher in the diocese of Vitineia and Euboea. The saint did not regard this as humiliating for him, even though a simple monk could have filled that position. He went to Euboea to preach in the churches, eagerly embracing his duties.

Yet even here, the rumors of scandal followed him. Sometimes, while he was preaching, people began to laugh and whisper. Therefore, the blameless one resigned his position and returned to Athens. By then some people had begun to realize that the rumors were untrue, because they saw nothing in his life or conversation to suggest that he was guilty of anything. With their help and influence, Saint Nectarius was appointed Director of the Rizarios Seminary in Athens on March 8, 1894. He was to remain in that position until December of 1908.

The saint celebrated the services in the seminary church, taught the students, and wrote several edifying and useful books. Since he was a quiet man, Saint Nektarius did not care for the noise and bustle of Athens. He wanted to retire somewhere where he could pray. On the island of Aegina he found an abandoned monastery dedicated to the Holy Trinity, which he began to repair with his own hands.

He gathered a community of nuns, appointing the blind nun Xenia as abbess, while he himself served as Father Confessor. Since he had a gift for spiritual direction, many people came to Aegina to confess to him. Eventually, the community grew to thirty nuns. He used to tell them, “I am building a lighthouse for you, and God shall put a light in it that will shine forth to the world. Many will see this light and come to Aegina.” They did not understand what he was telling them, that he himself would be that beacon, and that people would come there to venerate his holy relics.

On September 20, 1920 the nun Euphemia brought an old man in black robes, who was obviously in pain, to the Aretaieion Hospital in Athens. This was a state hospital for the poor. The intern asked the nun for information about the patient.

“Is he a monk?” he asked.

“No, he is a bishop.”

The intern laughed and said, “Stop joking and tell me his name, Mother, so that I can enter it in the register.”

“He is indeed a bishop, my child. He is the Most Reverend Metropolitan of Pentapolis.”

The intern muttered, “For the first time in my life I see a bishop without a panagia or cross, and more significantly, without money.”

Then the nun showed the saint’s credentials to the astonished intern who then admitted him. For two months Saint Nektarius suffered from a disease of the bladder. At ten thirty on the evening of November 8, 1920, he surrendered his holy soul to God. He died in peace at the age of seventy-four.

In the bed next to Saint Nektarius was a man who was paralyzed. As soon as the saint had breathed his last, the nurse and the nun who sat with him began to dress him in clean clothing to prepare him for burial at Aegina. They removed his sweater and placed it on the paralyzed man’s bed. Immediately, the paralytic got up from his bed, glorifying God.

Saint Nektarius was buried at the Holy Trinity Monastery on Aegina. Several years later, his grave was opened to remove his bones (as is the custom in Greece). His body was found whole and incorrupt, as if he had been buried that very day.

Word was sent to the Archbishop of Athens, who came to see the relics for himself. Archbishop Chrysostomos told the nuns to leave them out in the sun for a few days, then to rebury them so that they would decay. A month or two after this, they opened the grave again and found the saint incorrupt. Then the relics were placed in a marble sarcophagus.

Several years later, the holy relics dissolved, leaving only the bones. The saint’s head was placed in a bishop’s mitre, and the top was opened to allow people to kiss his head.

Saint Nektarius was glorified by God, since his whole life was a continuous doxology to the Lord. Both during his life and after his death, Saint Nektarius has performed thousands of miracles, especially for those suffering from cancer. There are more churches dedicated to Saint Nektarius than to any other modern Orthodox saint.

Անմահ ջուրը – Սբ. Աթանաս Աթոսացու (+1000) – St Athanasius the Athonite ╰⊰¸¸.•¨* Armenian







Սբ. Աթանաս Աթոսացու (+1000)

(St Athanasius the Athonite)


Անմահ ջուրը




Մեծ Լավրացի մի տարեց ծեր հիվանդ էր ու մահճակալին գամված: Երկար ժամանակ տևեց նրա հիվանդությունը և սպասում էին, որ կննջի:

Մի օր իր հնազանդ վանականին պատվիրում է իրեն Սբ. Աթանաս Աթոսացու այազմայից` օրհնված աղբյուրից ջուր բերել: Վանականը վերցնում է ջրի տարան, սակայն ծուլանում է գնալ մինչև այազմա և մի մոտակա աղբյուրից է ջուր լցնում: Սպասում է ժամանակ անցնի, որպեսզի ծերը չհասկանա, թե չի գնացել այազմա: Եվ այսպիսով, ջուրն իր հիվանդ ծերին է տանում: Ծերն այն ընդունում է հավատքով՝ որպես այազմա. խաչակնքվում է, խմում և տարօրինակ կերպով առողջանում: Այդ պահին վանականի խիղճն իրեն տանջում է ու իր մեղքը խոստովանում: Այդ պահից այդ աղբյուրի ջուրն «անմահ» են կոչում:

Հունարենից թարգմանությունը՝ հայր Հերոնիմոս Մայիլյանի:

Աղբյուր. Από την ασκητική και ησυχαστική αγιορείτηκη παραδοση, εκδ. Ιερόν Ησυχαστήριον <Άγιος Ιωάννης Πρόδρομος>, Άγιον Όρος 2011.

Saint Paisios of Mount Athos in Greece (+1994) & the young George the Tibetan Buddhist monk







Saint Paisios of Mount Athos, Greece (+1994)

July 2


Saint Paisios of Mount Athos in Greece (+1994)

& the young George the Tibetan Buddhist monk



Elder Paisios and the young George from the Far East


George, a young man of sixteen or seventeen, came to Mount Athos in Greece to go from one monastery to another. Though Greek by blood, he had been raised abroad from early childhood among Tibetan Buddhist monks in their monastery. He had made a great deal of progress in meditation, and he had become an accomplished sorcerer, able to summon any demon he wanted. He was also an expert in the martial arts. Using the power of Satan, he made impressive displays of his abilities: he broke hazelnuts in his palm, and tossed away the shells while the nuts remained attached to his hand. He could read closed books. He struck large rocks with his bare hand, and they shattered like walnuts.

Some monks brought George to Saint Paisios so that he could help him. George asked Saint Paisios what powers he had, what he could do, and the St Paisios answered that he himself didn’t have any power, and that all power is from God.

George, wanting to demonstrate his power, concentrated his gaze on a large rock in the distance, and it shattered. Saint Paisios took a small rock and made the sign of the Cross over it, and told him to destroy it too. He concentrated and performed his magic, but he couldn’t shatter it. Then he started trembling, and the satanic powers―which he thought he controlled―since they weren’t able to break the rock, turned against him and hurled him to the opposite bank of the river. Saint Paisios picked him up in a miserable condition.

“Another time,” recounted St Paisios, “while we were talking, he suddenly stood up, grabbed me by the arms and spun me around backward. ‘Let’s see Hadjiefendis get you lose, if he can,’ he said. I felt it was like blasphemy to say that. I moved my hands a little, like this, and he was jerked away. He jumped up in the air and tried to kick me, but his foot stopped near my face, like it had hit an invisible wall! God protected me.

“At night, I kept him there, and he slept in my cell. The demons dragged him down into the pit and thrashed him for failing. In the morning he was in a bad state, injured and covered in thorns and dirt. He confessed, ‘Satan beat me up because I couldn’t defeat you.’”

St Paisios convinced George to bring him his magical texts, and he burned them. “When he came here”, St Paisios recalled, “he had some sort of charm or amulet with him. I went to take it, but he wouldn’t give it to me. I took a candle and said, “Lift the leg of your pants up a little.” Then I put the lit candle against his leg―he yelled and jumped up. “Well,” I said, “if the flame from a little candle is for you, how are you going to endure the fire of hell that you’re going to end up in because of what you’re doing?”

St Paisios kept the young man close to him for a little while and helped him, so long as he was willing to be obedient. He felt such compassion for him that he said, “I would leave the desert and go out into the world to help this boy.” He made an effort to learn if he had been baptized and even found out the name of the church where his baptism had taken place. Shaken by the power and the grace of the Elder, George wanted to become a monk, but he wasn’t able to.

Saint Paisios would refer to George’s case to show what a delusion it is to think that all religions are the same, that everyone believes in the same God, and that there’s no difference between Tibetan Buddhist and Orthodox monks.

From the Book:

Elder Paisios of Mount Athos

©2012 For the English Language by The Holy Monastery Saint Arsenios the Cappadocian

Pure & absolute Confession – Saint Joseph the Hesychast of Holy Mount Athos, Greece (+1959) – August 15







Saint Joseph the Hesychast

of Holy Mount Athos, Greece (+1959)

August 15


Pure and absolute Confession

Take great care to clean yourself with pure and absolute Confession. Do not leave any sin inside of you, so the enemy cannot find a way to throw you down again.

—Saint Joseph the Hesychast

Holy Mount Athos, Greece (+1959)



Holy sayings


Saint Porphyrios of Kafsokalivia & Athens, Greece (+1991) & his wild birds





sweet morning by Isabel Asurmendi.jpg


Saint Porphyrios of Kafsokalivia & Athens, Greece (+1991)

December 2


Saint Porphyrios

of Kafsokalivia & Athens, Greece (+1991)

& his wild birds

Saint Porphyrios was born Evangelos Bairaktaris in the village of Aghios Ioannis in the province of Karystia on the Greek island of Euboea (mod. Evia). The youngest of four, he left school after the first grade and worked in the town of Chalkida at a shop to make money for the family. He was a hard and obedient worker, and stayed there for a few years before moving to Piraeus on the mainland (it is Athens’ port) and working in a general store run by a relative.

Although he hardly knew how to read at the time, Elder Porphyrios had a copy of the Life of St John the Hut-Dweller which he read as a boy. St John inspired him. St John the Hut-Dweller was late fifth-century Constantinopolitan saint who secretly took up the monastic life at the famed monastery of the Acoimetae (Unsleeping Ones). After living for some years according to a very strict rule, St John was granted permission by his abbot to go life near his parents so as to cleanse his heart of earthly love for them. He then dwelled in a hut beside his family, identity unknown, for three years. He revealed himself to his mother on his deathbed.

Young Evangelos was inspired by St John the Hut-Dweller’s story and wanted nothing more than to become a monk. He tried to run away to Mt Athos, the Holy Mountain, to become a monk on a few occasions. When he was 12, he succeeded at his goal and entered the life of obedience to two very strict and severe elders. At the age of 14, he became a monk under the name Niketas, and at 16 he took his full vows.

During these early years of the monastic life, Elder Porphyrios was given no praise but many tasks. He spent much time alone on the mountain with no one but the birds. He learned the Psalms and the prayers by heart. And at age 19, he received a gift from the Holy Spirit of clear sight. When this gift came, he saw his elders approaching his position even though they were far away and around a corner. He knew what they were doing. Later in his life, Elder Porphyrios was able to use this gift of sight to counsel and care for the souls of the many people who came to him seeking God’s grace.

The simplicity of Elder Porphyrios’ heart is visible in his recognition of the songs of praise sung by the birds to Almighty God, a realisation he had while living on the Holy Mountain:

“One morning I was walking alone in the virgin forest. Everything, freshened by the morning dew, was shining in the sunlight. I found myself in a gorge. I walked through it and sat on a rock. Cold water was running peacefully beside me and I was saying the [Jesus] prayer. Complete peace. Nothing could be heard. After a while the silence was broken by a sweet, intoxicating voice singing and praising the Creator. I looked. I couldn’t discern anything. Eventually, on a branch opposite me I saw a tiny bird. It was a nightingale. I listened as the nightingale trilled unstintingly, its throat puffed out to bursting in sustained song. The microscopic little bird was stretching back its wings in order to find power to emit those sweetest of tones, and puffing out its throat to produce that exquisite voice. If only I had a cup of water to give it to drink and quench its thirst!

Tears came to my eyes…” (Elder Porphyrios, Wounded by Love, p. 31).

Elder Porphyrios’ love of the animal world, and of birds in particular, is illustrated by his taming of two wild parrots later in life. He wished also to tame an eagle, but I don’t know if that happened. One of his parrots would say the Jesus Prayer with him.

Ill health forced Elder Porphyrios to leave Mount Athos, and he returned to Evia where we lived at the Monastery of St Charalambos, Levka. In 1926 he was ordained priest and was given the name Porphyrios. He lived at the Monastery of St Charalambos for twelve years as a spiritual guide and confessor, and then three years at the deserted Monastery of St Nicholas in Ano Vatheia.

1940 saw the Second World War and Elder Porphyrios’ move to Athens. He became the chaplain and confessor at the Polyclinic Hospital where he served for many years, leading the liturgy and hearing confessions and ministering to the staff and patients of the hospital, many of whose previous contact with Christianity had been minimal or merely formal.

From 1955 to 1979, he lived at the Monastery of St Nicholas in Kallisia. He was still chaplain at the Polyclinic, but he was now able to also live out his lifelong dream of being a monastic at the same time. In 1979, he moved to Milesi, a village that overlooks Evia, where he lived at first in a caravan and later in a single-cell built of cinder blocks. However, the goal of founding a monastery was realised, and in 1984 he was able to move into one of the rooms of the complex under construction, and in 1990 the foundation stone of the monastic church was laid.

He returned to the Holy Mountain and died at his hermitage in Kavsokalyvia, where he had become a monk so long ago, December 2 1991.

Stories about Elder St Porphyrios abound. One time, a young man on the verge of suicide received a phone call out of the blue, and it was the saint (neither knew each other) who counselled him not to kill himself. This young man was converted, and later met Elder Porphyrios before becoming a priest himself. One young woman had a vision of Elder Porphyrios while she, too, was contemplating suicide. At both these times, Elder Porphyrios had been at prayer when the Lord made the miracle happen.

Elder Porphyrios was a man who could be deeply moved by the words of Scripture:

“One Good Friday we were doing the service. The church was packed with people. I was reading the Gospel, and when I came to the phrase, Eli, Eli, lama sabachthani, that is, My God, My God, why have you forsaken me? I was unable to finish it. I didn’t read the words ‘why have you forsaken me?‘ I was overcome with emotion. My voice broke. In front of me I saw the whole tragic scene. I saw that face. I heard that voice. I saw Christ so vividly. The people in the church waited. I said nothing. I was unable to continue. I left the Gospel on the reading stand and turned back into the sanctuary. I made the sign of the cross and kissed the Holy Table. I brought to my mind another image, a better one. No, not a better one. There was no more beautiful image than that one, but the image of the Resurrection came to my mind. At once I calmed down. Then I returned to the Holy Doors and said:

‘Excuse me, my children, I got carried away’” –Wounded by Love.

Imagine if more ministers were so drawn into Scripture that their hearts were pierced in the formality of Sunday services!

I have run on long enough. There is much to say. I encourage you to learn the life and teachings of this saint — they are even available in the English book Wounded by Love: The Life and Teachings of Elder Porphyrios.

Video: Saint Nectarios of Aegina Island in Greece (+1920) prophesied the schism of the Old Calendarists






Saint Nectarios of Aegina Island in Greece (+1920)

prophesied the schism of the Old Calendarists

Pyhän Paisios Athosvuorelaisen elämä ╰⊰¸¸.•¨* Finnish







Pyhittäjä Paisios Athoslainen (+1994)


Pyhän Paisios Athosvuorelaisen elämä




Artikkelin on kirjoittanut Athossäätiön toiminnanjohtaja, TT Hannu Pöyhönen

Athosvuoren vanhus Paisios syntyi Vähässä-Aasiassa, Kappadokian Farasan kylässä, vuonna 1924, vain hieman ennen kreikkalais-turkkilaista väestön vaihtoa. Ennen kuin alueen kreikkalaiset lähtivät evakkomatkalle kohti itsenäistynyttä Kreikkaa, Farasassa asunut pappismunkki ja myöhemmin pyhäksi julistettu Arsenios kastoi hänet ja antoi hänelle omaisten vastustelusta huolimatta nimeksi Arsenios. Näin pyhä varmaankin tahtoi jättää pojan omaksi seuraajakseen, mutta samalla todennäköisesti näki edeltäkäsin tämän tulevan kehityksen.

Lapsuus ja nuoruusvuodet

Uuteen kotimaahansa saavuttuaan Arsenioksen vanhemmat, Prodromos ja Eulogia Eznepidis, asettuivat asumaan Luoteis-Kreikassa sijaitsevaan Konitsan kaupunkiin. Heidän perheeseensä syntyi kaiken kaikkiaan kymmenen lasta, joista Arsenios oli kolmanneksi nuorin. Molemmat vanhemmista olivat hartaita ortodokseja, joskin isä tunnettiin erityisesti urhoollisuudestaan ja äiti hurskaudestaan. Heiltä Arsenios oppi jo varhain paastoamisen, rukouksen ja kirkossakäynnin. Perhe kokoontui kahdesti päivässä yhteiseen rukoukseen, minkä lisäksi äidillä oli tapana rukoilla työtä tehdessään Jeesuksen rukousta. Satujen sijasta vanhemmat kertoivat pojalle vain 40 päivää farasalaisten Kreikkaan saapumisen jälkeen kuolleesta pyhästä Arsenioksesta eli ”Hadziefendiksestä”, jota tämä alkoi suuresti ihailla. Äidiltään Arsenios oppi myös nöyryyden, sillä tämä painotti, ettei hänen pitänyt leikittäessä pyrkiä voittamaan toisia, koska se lisää ylpeyttä, eikä liioin pyrkiä riviin ensimmäiseksi, koska ihmisenä hän on täysin sama seisoopa ensimmäisenä tai viimeisenä.

Saavutettuaan lukutaidon Arsenios alkoi lukea joka päivä Evankeliumia ja pyhien elämäkertoja. Koska isoveli Rafael ajatteli tämän haittaavan koulunkäyntiä, hänellä oli tapana piilottaa kotona pyhien elämäkerrat, mutta Arsenios onnistui aina löytämään jostakin uusia! Munkin kutsumus näkyi Arsenioksessa jo varhain, sillä hän vetäytyi usein päiväkausiksi yksin metsään rukoilemaan ja suurina juhlina pyrki rukoilemaan kotonaan läpi yön. Monesti hän saattoi nousta jyrkälle kalliolle jäljitelläkseen pylväskilvoittelijoita. Pojan urhoollisuus näkyi myös siinä, että voittaakseen pelkonsa hautausmaata kohtaan hän vetäytyi sinne pimeän aikaan kolmena iltana peräkkäin ja laskeutui muilta huomaamatta valmiiksi kaivettuun hautaan, minkä jälkeen pelko lopulta haihtui. Munkille ominainen omatunnontarkkuus taas tuli pojassa esille siinä, ettei hän katsonut voivansa syödä paastopäivinä lämmintä ateriaa siksi, että äiti käytti samaa kattilaa kaikkien ruokien tekoon!

Koulunkäynnin lopetettuaan Arsenios ryhtyi puusepäksi, koska se oli ollut Kristuksenkin ammatti. Hän oli sekä kätevä että hyväsydäminen puuseppä. Viimeksi mainittu ominaisuus näkyi muun muassa siinä, ettei hän koskaan ottanut rahaa häneltä tilatuista arkuista, koska halusi osallistua ihmisten suruun. Työstään saamansa rahat Arsenios jakoi orpokodin lapsille, joita hän toi myös heille kotiin syömään.

Arseniosta arvostettiin kotiseudullaan laajasti hänen hurskautensa vuoksi. Niinpä muun muassa eräs kylässä asunut musliminainen kutsui hänet joka kuukauden 1. päivä kotiinsa sitä varten, että talolla olisi Jumalan siunaus ja kuukausi kuluisi hyvissä merkeissä. Arsenioksen hurskauden tähden myös muutamat hänen turkkilaiset ikätoverinsa halusivat liittyä Ortodoksiseen kirkkoon ja ottaa kasteen. Yksi heistä oli turkkilaispoika, jonka sairastunutta äitiä Arsenios kävi yöllä salaa hoitamassa kätkeäkseen hyveensä muilta. Myös hänen oppimestarinaan toiminut puuseppä alkoi vähä vähältä ihailla poikaa ja sanoi myöhemmin tämän lähdettyä: ”On olemassa vain yksi Arsenios!”

Arsenioksen lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy monia ihmeellisiä tapahtumia, jotka antavat jo viitteitä hänen myöhemmästä pyhyydestään. Tärkein niistä on Kristuksen ilmestyminen hänelle viidentoista vuoden iässä, mikä hälvensi hänen mielestään kaikki muitten kylvämät uskonnolliset epäilykset. Ilmestyksen jälkeen Arsenios torjui päättäväisesti kaikki naimatarjoukset ja kovensi entisestään kilvoitustaan. Hän paastosi niin kovasti, että ikätoverit sanoivat kiusoitellen hänen päänsä putoavan ohueksi käyneen kaulan vuoksi. Koska hän ei heti voinut ryhtyä munkiksi, kuten olisi halunnut, hän ryhtyi muutaman luostarielämästä kiinnostuneen ikätoverinsa kanssa toimittamaan päivittäiset jumalanpalvelukset sekä tutkistelemaan Raamattua ja pyhien elämäkertoja. Hän kokosi yhteen myös kylän lapset lukeakseen heille pyhien elämäkertoja sekä innostaakseen heitä tekemään maahankumarruksia ja paastoamaan. Varmistaakseen itselleen kuulijakunnan hän lupasi paimentaa karjaa ja kantaa vettä heidän puolestaan. Tätä ”diakoniaa” Arsenios suoritti iloisin mielin nelisen vuotta.


Arsenioksen nuoruusvuosiin sattui myös sota italialaisia ja saksalaisia vastaan sekä jälkimmäistä seurannut saksalaismiehitys. Tällöin hän oli vielä niin nuori, ettei joutunut osallistumaan niihin sotilaana. Armeijaan hänet kutsuttiin vuonna 1945 aivan Kreikan sisällissodan kynnyksellä. Hänet nimitettiin viestijoukkoihin radiosähköttäjäksi, minkä vuoksi hän ei joutunut ottamaan osaa varsinaisiin sotatoimiin.

Sotapalveluksen aikana Arsenioksen urhollisuus, lähimmäisenrakkaus ja uhrautuvaisuus tulivat selvästi esille. Hän luovutti toistuvasti lomansa muille ja iloitsi, kun pystyi jäämään yksin ja sai rukoilla. Hän oli aina aulis auttamaan muita, niin että päällikkö joskus ihmetteli ”miten tuon ihmisen käy, kun hän ei koskaan sano tarvitsevansa lepoa?” Monesti hän tarjoutui vaarallisiin operaatioihin erityisesti perheellisten tilalle, koska oli vastuussa vain itsestään. Hän iloitsi kärsiessään vaivaa, kun tiesi, että muut saivat sen vuoksi levätä. Vaikka Arseniosta aluksi pilkattiin hyväntahtoisena höpsönä, hänen arvonsa huomattiin varsin pian ja häntä alettiin pitää siunauksena joukko-osastolleen.

Kaiken vapaaehtoisen kärsimyksensä ohella Arsenios joutui kokemaan paljon vilua, nälkää ja erityisesti janoa. Myös hänen jalkansa paleltuivat pahasti ja kerran muulikin potkaisi häntä lujaa rintakehään. Sotavuosien vaikeus kuvastunee parhaiten hänen elämän loppupuolella lausumassaan toteamuksessa, ettei hän ollut tehnyt Kristuksen eteen mitään verratessaan askeesiaan armeijassa kokemiinsa kärsimyksiin.

Sodan aikana Arsenios pelasti monesti jonkun toverinsa tai jopa koko joukko-osaston. Kerran peräännyttäessä hän muun muassa meni noutamaan aivan vihollislinjan tuntumasta taakan alle lyyhistyneen sotilaan muitten estelyistä välittämättä, minkä vuoksi tämä oli pelastajalleen niin kiitollinen, että vihkiydyttyään vanhalla iällään munkiksi pyysi nimekseen Arsenios. Erään toisen kerran hän pelasti mottiin joutuneen joukko-osastonsa nousemalla luotisateessa rukoilemaan kädet levällään kuin Mooses aikanaan, minkä jälkeen näkyviin ilmaantui pian omien lentokoneita, jotka pakottivat vihollisen hajaantumaan. Kuten tapausta todistanut sotilastoveri arvelee, ilmeisesti Arsenios rukoili, että Jumalaa ottaisi uhriksi hänen elämänsä ja säästäisi muut.

Sodassa Arsenios sai usein kokea todeksi Jumalan ihmeellisen varjeluksen juuri uhrivalmiutensa vuoksi. Päästettyään esimerkiksi kaksi paniikkiin joutunutta sotilasta pieneen poteroonsa ja jouduttuaan tämän seurauksena itse sen ulkopuolelle, jokin ammus osui hänen paljaana olleeseen päähänsä. Se ei kuitenkaan vahingoittanut häntä eikä jättänyt päälakeen edes naarmua, mutta sen sijaan teki tukkaan kuuden sentin levyisen vaon.

Kilvoittelemaan Athokselle

Kun sotapalvelus viiden vuoden kuluttua eli 1950 vihdoin päätyi, Arsenios käväisi pikaisesti kotikaupungissaan Konitsassa, minkä jälkeen hän lähti Athokselle. Pyhällä Vuorella hän vieraili monilla majoilla, skiitoilla ja keljoilla, sillä hän riensi aina sinne, missä kuuli olevan hyveellisiä vanhuksia. Vietettyään jonkin aikaa Kausokaliviassa ja Uudella Skiitalla hän palasi kuitenkin maailmaan lähinnä isänsä pyynnöstä auttaakseen taloudellisissa vaikeuksissa olevaa perhettään.

Konitsassa Arsenios alkoi jälleen työskennellä menestyksekkäästi puuseppänä. Hän sai runsaasti tilauksia, niin että saattoi auttaa sekä vanhempiaan että nuorinta siskoaan, joka tarvitsi paikallisen tavan mukaan myötäjäiset avioliittoa varten. Samalla hän harjoitti paljon hyväntekeväisyyttä muun muassa tekemällä ovia ja ikkunoita perheille, jotka olivat sodassa menettäneet omaisiaan. Työn ulkopuolella hän kilvoitteli ja eli kuin munkki paastoten, valvoen ja rukoillen sekä nukkuen askeettisuussyistä paljaalla sementtilattialla. Hän puhui äärimmäisen vähän, veisasi työtä tehdessään ja söi paastopäivinä kuivamuonaa, ellei tarjolla ollut paastoruokaa.

Täytettyään viimeistä piirtoa myöten kaikki velvollisuudet perhettään kohtaan Arsenios lähti vuoden 1953 maaliskuussa uudelleen Athokselle, mitä ennen hän jakoi säästönsä köyhille. Myrskyn vuoksi hän päätyi askeettisena tunnettuun Esfigmenoksen luostariin. Siellä hän työskenteli aluksi trapesassa ja leipomossa, myöhemmin puutyöverstaassa ja omasta pyynnöstään kiireisinä aikoina myös vierasmajassa, minkä lisäksi hän oli vastuussa vielä kahden kappelin siisteydestä. Päiväohjelman tiiviyden vuoksi hän nukkui vuorokaudessa vain puolesta tunnista tuntiin ja seisoi rukoillessaan pesuvadissa, ettei nukahtaisi! Kirkossa hän ei istunut koskaan eikä liioin lämmittänyt talvella keljaansa, minkä vuoksi sen seinät peittyivät paksuun homeeseen kosteudesta. Ulkona hän käytti talvellakin pelkkää alusviittaa.

Tavoitteekseen Pyhällä Vuorella Arsenios asetti alusta alkaen nöyryyden ja kuuliaisuuden. Hän luki päivittäin vähän askeettisesta kirjallisuutta, noudatti suurta tarkkaavaisuutta, harjoitti lakkaamatonta rukousta sekä pyrki päättäväisesti puhdistamaan sydämensä himoista, jotta voisi tulla konkreettisesti osalliseksi Jumalan armosta. Hän alkoi tehdä muistiinpanoja lukemastaan soveltaakseen kirjojen opetuksia elämäänsä. Työtä tehdessään hän oli hiljainen ja rukouksellinen. Luostarikilvoittelunsa alkuvuosina paholainen kiusasi nuorukaista ankarasti muistolla rakkaista sukulaisista, joita hän näki usein unessaan sairaina tai kuolleina, minkä lisäksi se toisinaan ilmestyikin hänelle ja keskusteli hänen kanssaan.

Arsenios vihittiin 27.3.1954 viitankantajaksi nimellä Averkios. Luostarissa hänelle toimi nöyryyden ja kärsivällisyyden opettajana puusepänverstaan vaikea esimies, joka huusi ja haukkui häntä, kuten kaikkia aiemminkin siellä työskennelleitä, sekä pakotti hänet luostarin sairaalastakin takaisin työntekoon. Esfigmenoksessa isä Averkioksen sairaudet ilmenivät ensi kertaa, sillä hän alkoi sylkeä verta. Kun hänen voimansa olivat aivan lopussa, hän sai kokea niin voimakkaan armon vierailun, että se kannatteli häntä hänen omien sanojensa mukaan peräti kymmenen vuotta. Keljassa hänen mielensä tempautui usein Jumalan katseluun sillä seurauksella, että hänen kaipuunsa päästä erämaahan kasvoi.

Saatuaan igumenilta luvan lähteä Esfigmenoksesta toisenlaisiin kilvoituksiin viitankantajamunkki Averkios päätti asettua Kutlumiosionin luostarin alaisuuteen kuuluvalle Pyhän Panteleimonin skiitalle hyveellisyydestä tunnetun vanhus Kyrilloksen kuuliaisuusveljeksi. Tiettyjen käytännön hankaluuksien vuoksi hän joutui kuitenkin siirtymään kevättalvesta 1956 Filotheoksen luostariin, jossa kilvoitteli eräs hänen kaukainen sukulaisensa. Tuolloin vielä idiorytmisessä Filotheoksen luostarissa kaikki ihmettelivät isä Averkioksen sävyisyyttä, hyvyyttä ja luonteen rauhallisuutta. Hän työskenteli siellä muun muassa trapesassa, jossa hänen aikanaan ei syntynyt yhtään väärinkäsitystä ruokatavaroiden jaosta. Isä Averkios oli muutenkin aina valmis palvelemaan kaikkia. Säännöllisesti hän muun muassa kantoi vettä ja puita luostarin vanhoille munkeille.

Filotheoksessa isä Averkios nähtiin aikalaistensa todistuksen mukaan vain kuuliaisuustehtävissään ja kirkossa. Erityisesti keljassaan hän kilvoitteli ankarasti valmistaakseen itseään erämaata varten. Heikkenevän terveyden vuoksi luostari joutui kuitenkin lähettämään nuoren viitankantajamunkin hetkeksi hänen vanhalle kotiseudulleen Konitsaan, missä hän ei hakeutunut sairaalaan eikä liioin sukulaistensa luo, vaan asui aluksi eräässä kirkossa ja myöhemmin erään hurskaan naisvanhuksen luona. Tultuaan parempaan kuntoon pistosten ja vahvemman ruuan avulla isä Averkios palasi runsaan kolmen kuukauden päästä takaisin Filotheoksen luostariin, jossa hänet vihittiin 3.3.1957 pieneen skeemaan. Tässä hän sai nimekseen Paisios synnyinseudultaan Farasasta kotoisin olleen kuuluisan Kesarean metropoliitan mukaan. Munkiksi vihkimisen jälkeen hän antoiyhteydessä ottaa itsestään valokuvan, jonka taakse kirjoitti liikuttavan runon äidilleen ja lähetti sen tälle viimeisenä yhteydenottonaan.

Siirtyminen kotiseudulle Stomioon

Filotheoksen luostarissa ollessaan isä Paisios yritti monta kertaa lähteä joko yksin tai erään toisen munkin kanssa jonnekin Pyhän Vuoren erämaahan, mutta se estyi aina eri tavoin. Kerran kun hän oli keljassaan rukoilemassa, hän jähmettyi paikoilleen voimatta liikkua yhtään. Samalla hän näki kuin televisiosta sekä Athoksen Katunakian että kotiseutunsa läheisyydessä sijainneen Stomion luostarin. Suurella kaipauksella hän käänsi katseensa Katunakian puoleen, mutta kuuli silloin Jumalanäidin äänen, joka sanoi hyvin päättäväisesti: ”Sinä et mene Katunakiaan, vaan Stomion luostariin.” Saatuaan Jumalanäidiltä vielä lisäohjeita ja vastauksia moniin häntä askarruttaneisiin kysymyksiin isä Paisios vapautui näkymättömästä siteestään, ja hänen sydämensä täyttyi jumalallisesta armosta. Näin hän siirtyi Stomioon lunastaen itse asiassa samalla sodanaikaisen lupauksensa Jumalanäidille siitä, että kunnostaa Stomioksessa saksalaisten tuhoaman luostarin, jos säilyy hengissä sodassa.

Suurella päättäväisyydellä isä Paisios alkoi jälleenrakentaa Stomion luostaria, vaikka tehtävä oli hyvin vaikea, sillä hänellä ei ollut sen enempää raaka-aineita kuin rahaakaan. Saadakseen kootuksi vähän varoja hän ryhtyi paikallisen piispan kehotuksesta kiertämään kyliä pyhäinjäännösten kanssa. Lahjoitukset annettiin kuitenkin viljana, jonka vanhus hyväsydämisyydessään vielä lahjoitti pappien kautta kylien köyhimmille perheille. Ajan myötä Jumalanäiti kuitenkin siunasi luostarin jälleenrakentamista niin aineellisesti kuin työmiestenkin muodossa. Suuren osan rakentamisesta isä Paisios hoiti silti itse. Hän valmisti omin käsin luostarin ovet, ikkunat, kirkkotuolit ja paljon muuta.

Myös rakennusmateriaalin noutaminen oli luostarin syrjäisestä sijainnista johtuen hankalaa. Monesti isä Paisios joutui tämän vuoksi tekemään normaaliolosuhteissa kaksi tuntia vievän kävelymatkan Konitsaan kolme tai neljäkin kertaa päivässä, mikä ei hänen itsensä mukaan silti väsyttänyt häntä, koska hän rakasti vaivannäköä. Hänen ponnistelunsa asettuu vieläkin hämmästyttävämpään valoon, kun tarkastelemme sitä hänen muun kilvoittelunsa kokonaisuudessa, sillä hän söi äärettömän vähän, usein vain pari korppua teen kanssa sekä hieman murskattuja pähkinöitä, saattoipa joskus viettää kokonaisen vuorokauden vain lasillisella vettä. Hän myös nukkui äärimmäisen vähän, luki yksinään kaikki päivän jumalanpalvelukset samalla tavoin kuin Athoksella, minkä lisäksi hän rukoili rukousnauhan avulla vaikeuksissa olevien puolesta.

Vaikka isä Paisioksen sydän luostaria rakentaessaan oli tiukasti kiinni Jumalassa, hän suoritti samalla käsittämättömän laajaa sosiaalistakin toimintaa. Hän huolehti lähikylien köyhistä toimittamalla heille paketissa ruokaa, lääkkeitä, vaatteita ja rahaa. Hän kokosi yhteen vapaaehtoisia naisia ja lähetti heidät vierailemaan sairaiden yksinäisten vanhusten luona sekä organisoi poliisin luvalla keräyslippaita eri puolille Konitsan aluetta kuten myös toimikunnat kertyneitten rahavarojen jakoon. Hän auttoi köyhiä lapsia opintielle lähettämällä heitä sopivien ihmisten luo, antoi luostarin maita vähävaraisten perheiden viljeltäväksi ilman vuokravelvollisuutta sekä kävi itse joka viikko viemässä eräälle köyhälle naisvanhukselle ruokaa ja vieraili vastaavissa merkeissä myös erään luolassa asuvan hylätyn vanhan miehen luona, jonka hän myös pesi. Rakkaudesta nousevalla vaivannäöllään hän onnistui voittamaan takaisin oikeauskoiseen laumaan 80 perhettä, jotka olivat hiljattain liittyneet johonkin alueelle asettuneeseen protestanttiseen lahkoon, minkä jälkeen sen toiminta siellä lakkasi. Voittaakseen rakkaudella Kristukselle myös paikkakunnan muslimit hän kokosi heidät joka perjantai johonkin heidän taloonsa keskustellakseen heidän kanssa.

Isä Paisioksen rakkaus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan tulee voimakkaasti esille myös kahdessa Stomion kauteen sijoittuvassa tapauksessa. Kerran saapuessaan luostariin vaikeakulkuista polkua pitkin hänen mukanaan ollut pyhäinjäännöslipas irtosi kiinnikkeestään ja putosi syvään rotkoon. Hetkeäkään epäröimättä hän hyppäsi lippaan perään pelastaakseen pyhäinjäännökset! Jumalan varjeluksesta hän ei loukannut itseään eikä edes pyhäinjäännöslipas vahingoittunut. Viikonvaihteisin, jos luostarissa ei ollut palvelusta, hän tapasi mennä Konitsaan liturgiaan, mutta jo kuusi tai seitsemän tuntia aiemmin. Odotusajan hän vietti hautausmaan luuhuoneessa rukoillen kuolleitten ja elävien puolesta.

Stomion ajalta on syytä mainita myös isä Paisioksen käynti vuonna 1958 Kerkyran saarella, josta hän kävi korjaamassa talteen pyhän Arsenioksen vielä haudassa olleet luut. Tästä tapauksesta hän kertoo itse yksityiskohtaisesti pyhän Arsenioksen elämäkerran esipuheessa.

Konitsalaisille isä Paisioksen läsnäolo Stomiossa oli suuri lohdutus ja tuki aineellisesti, henkisesti ja hengellisesti. Jo esille tulleen ohella tämä käy ilmi siitä, että isä Paisioksen palattua Athokselle vuonna 1961 Konitsan pormestari lähetti hänelle pyynnön tulla takaisin. Kirjelmän oli allekirjoittanut myös kunnanjohtaja ja lukuisat tavalliset paikkakuntalaiset. Lisäksi he lähettivät asiasta vetoomukset ekumeeniselle patriarkka Athenagorakselle, Athosvuoren korkeimmalle siviilihallinnon virkamiehelle ja Kreikan ulkoministerille sillä seurauksella, että isä Paisios joutui perumaan lähtönsä. Niinpä hän pyysi Filotheoksen luostarista vapautuskirjaa, joka myönnettiin hänelle virallisesti 7.8.1961.

Siinain erämaahan

Stomion luostarin jälleenrakentamisen jälkeen isä Paisios kuitenkin koki oman työnsä paikkakunnalla kerta kaikkiaan päättyneen. Kun Siinain tuleva igumeni Damianos vieraili Stomiossa, vanhus tiedusteli kirjeellisesti hänen kauttaan mahdollisuutta asettua Siinaille kilvoittelemaan ja saatuaan myöntävän vastauksen hän jätti Stomion luostarin lopullisesti 30.9.1962.

Matkatessaan Kairon kautta Siinaille isä Paisios teki hänen kanssaan matkustaneisiin ikoni-konservaattoreihin voimakkaan vaikutuksen poikkeuksellisella askeettisuudellaan ja hiljaisuudellaan. Erilaisin tekosyin hän vältti aina yhteiset ruokailut, otti evääksi uuvuttavalle erämaataipaleelle vain yhden Egyptistä ostetun sitruunan ja istui koko matkan ajan auton nurkassa puhumatta mitään. Pyhän Katariinan luostariin saavuttuaan vanhus puolestaan poisti heti huoneestaan patjan ja sähkölampun. Hän osallistui innokkaasti kaikkiin luostarin yhteisiin töihin ja osoittautui korvaamattomaksi apulaiseksi juuri konservaattoreille heidän entisöidessään Siinain korvaamattoman arvokkaita vanhoja ikoneita.

Myös Siinain munkit huomasivat nopeasti vanhus Paisioksen askeettisuuden ja omistautuneisuuden Jumalalle. Niinpä Pyhän Katariinan luostarin johtaja, Siinain arkkipiispa Porfyrios, kuunteli mielellään hänen neuvojaan luostarin kehittämisestä ja antoi hänelle luvan asettua kilvoittelemaan Siinain huipulla olevaan Pyhien Galaktionin ja Epistimen erakkolaan, jonne pääsyä hän oli toivonut.

Erakkolassa vanhus Paisios eli äärettömän askeettisesti, sillä hän ei ottanut mukaansa mitään muuta kuin ruokalusikan, sytyttimen vaihtotarvikkeineen sekä vähän lisävaatetta yön ankaraa kylmyyttä vastaan. Hänen kuppinaan, lautasenaan ja kattilanaan toimi yksi ja sama säilykepurkki. Kenkiä hän käytti vain muita kohdatessaan, vaikka kalliot viiltelivät hänen jalkapohjansa pahasti haavoille ja vaikka erämaa oli päivällä polttavan kuuma ja yöllä jäätävän kylmä. Vieraillessaan luostarissa yleensä joka tai ainakin joka toinen viikonvaihde hänelle tarjottiin erakkolaan ruokatarpeita, mutta hän ei suostunut ottamaan niitä vastaan. Hän valmisti vuorella itse korppunsa, jotka hän ”paistoi” auringossa, niin että ne tulivat koviksi kuin lasi. Hän oli Jumalalle äärettömän kiitollinen käytössään olevasta niukasta vedestä, jonka hän vielä jakoi vapaaehtoisesti eläinten kanssa.

Päiväsaikaan isä Paisios teki erakkolassaan puunleikkaustöitä rukousta lausuen, ja yön tunneista monet hän käytti maahankumarruksiin. Välttyäkseen uteliailta vierailta hän maalasi kallioihin vihreällä varoitusvärillä pääkalloja ja tarvittaessa piiloutui tulijoilta erääseen luolaan. Erityisen mielellään hän vieraili erämaassa muinaisten askeettien kilvoituspaikoilla.

Puunleikkaustyönsä isä Paisios valmisti Singerin saksista tekemillään ”veitsillä” kaadettuaan ja valmistettuaan ensin materiaalina käytettävät puut. Suosituiksi tulleet käsityönsä, jotka usein esittivät Moosesta vastaanottamassa laintauluja, myytiin luostarissa matkailijoille. Saamillaan rahoilla vanhus hankki tuttaviensa välityksellä Kairosta erilaisia vaate- ja ruokatavaroita, jotka hän lahjoitti alueen köyhille beduiineille. Beduiinit rakastivat paljon vanhusta, ja jokainen hänen käyntinsä heidän leirissään oli heille juhlahetki. Monet beduiineista alkoivat vieraillakin erakkolassa. Lopulta apua odottavien joukko kasvoi niin suureksi, ettei vanhuksen aika ja mahdollisuudet enää riittäneet kaikkien avustamiseen. Siksi hän päätti vähentää käsityön osuutta rukoillakseen koko maailman puolesta, minkä hän katsoi varsinaiseksi munkin kutsumuksekseen. Välittömästi päätöksen jälkeen erakkolassa vieraili eräs ulkomailla asuva kreikkalaislääkäri, jota vanhus neuvoillaan auttoi ja joka kiitollisuutensa osoituksena antoi tälle 100 puntaa beduiinien auttamiseen, ettei tämän tarvitsisi poiketa hengellisestä päiväohjelmastaan. On hämmästyttävää, että vähillä ansiotuloillaan vanhus kykeni auttamaan jopa Kreikassa teologiaa opiskelevaa orpopoikaa.

Siinailla vanhus Paisios koki monesti lähes voimansa ylittäviä kiusauksia, mutta myös suuria jumalallisia siunauksia. Erityisen vaikeita hänelle olivat erakkolassa vietetyt kaksi ensimmäistä viikkoa, jolloin hän tunsi olevansa kuin ristiinnaulittu. Kerran paholainen ilmestyi hänelle vuorella ja kehotti häntä hyppäämään rotkoon, kuten Kristusta aikanaan. Jumalan armosta hän sai kerran tuntea Pyhät Lahjat konkreettisesti Kristuksen Ruumiina ja Verenä, mikä vahvisti häntä erään vaikean kauden aikana, niin että hän haastoi paholaisen uhmakkaasti revanssiin. Hän sai myös elää läpi Siinailla aikanaan tapahtuneet Jumalan ilmestykset ja vastaanottaa monenlaisia muita armon vierailuja. Siinailla hän myös saavutti lakkaamattoman rukouksen, niin ettei se katkennut enää nukkuessakaan.

Korkeasta ilmanalasta johtuvan voimakkaan päänsäryn ja astman takia vanhus joutui kuitenkin jättämään hänelle rakkaan Siinain ja siirtymään takaisin Kreikkaan. Sinne häntä seurasi yksi Pyhän Katariinan luostarin munkeista, joka oli ottanut hänet hengelliseksi ohjaajakseen.

Takaisin Athokselle

Palattuaan Athokselle isä Paisios asettui Kapsalassa jonkin aikaa oltuaan Ivironin luostarille kuuluvaan Pyhän Johannes Kastajan skiittaan. Tultuaan sinne virallisesti 12.5.1964 hän ryhtyi kuuliaisuudesta jollekulle vanhukselle kunnostamaan paikkaa pientä veljestöä varten, vaikka tunsi ajatuksen itselleen äärimmäisen vaikeaksi. Pian vanhukseen seuraan liittyivätkin tulevat Stavronikitan luostarin isät, pappismunkit Vasilios ja Gregorios, joille hän luovutti tilapäisesti oman majansa ja asettui itse asumaan erääseen hökkeliin. Moninaisista käytännön toimista huolimatta vanhus jatkoi ankaraa askeesiaan ja pyrki säilyttämään lakkaamattoman yhteyden Jumalaan. Ohjaajakseen valitsemansa venäläissyntyisen isä Tiihonin kehotuksesta hän suostui vihkiytymään suureen skeemaan.

Ivironin skiitalla asuessaan vanhus Paisios sairastui keuhkolaajentumaan, jota kuitenkin hoidettiin pitkään tuberkuloosina, mikä toi mukanaan uusia oireita. Lopulta lääkärit totesivat leikkauksen välttämättömäksi, ja vanhukselta poistettiin vasen keuhko melkein kokonaan ja lisäksi kaksi kylkiluuta. Leikkaus kesti peräti kymmenen tuntia, ja sen aikana vanhukselle jouduttiin antamaan neljä kiloa verta. Saman vaivan takia hän joutui vielä toiseenkin operaatioon, minkä seurauksena hän menetti osittain näön vasemmasta silmästään. Leikkausten jälkeen hän ei pystynyt nukkumaan sairaalassa 25 vuorokauteen, mutta siitä huolimatta hän koki saaneensa koettelemuksesta suurta hyötyä, sillä sanojensa mukaan hän oppi tajuamaan paremmin Kristuksen ja marttyyrien kärsimyksiä. Leikkaukseen sisältyi toisenlainenkin siunaus, sillä sairaalassa ollessaan vanhus tutustui muutamaan hurskaaseen neitokaiseen, jotka olivat kiinnostuneita luostarielämästä ja halusivat luovuttaa hänelle verta. Verenluovutuksesta vanhus tunsi olevansa heille niin suuressa kiitollisuuden velassa, että hän auttoi heitä luostarin perustamisessa. Jo vuoden päästä tämän jälkeen luostarin maatila oli hankittu, nunnien asuinrakennus pystytetty ja myös lupa piispalta toiminnan aloittamiseksi saatu! Näin sai syntynsä Surotissa sijaitseva Pyhä Evankelista Johannes Teologin luostari, jonka ohjaajana vanhus toimi elämänsä loppuun asti ja jonne hänet viimein myös haudattiin.

Leikkauksen edelleen heikentämän terveytensä vuoksi isä Paisios joutui siirtymään 11.7.1967 Ivironin skiitalta Katunakiaan, koska sen ilmanala oli kuivempi. Kilvoiteltuaan siellä rauhallisessa Pyhän Hypatioksen majassa hieman runsaan vuoden hän muutti Stavronikitan luostariin, jonka igumeniksi pappismunkki Vasilios oli ryhtynyt Athoksen Pyhän Neuvoston pyynnöstä. Vanhus, joka oli antanut asialle siunauksensa, halusi olla auttamassa autioitunutta idiorytmistä luostaria pääsemään koinobionina uuteen alkuun. Hän otti aina ensimmäisenä osaa kaikkiin luostarin töihin, minkä jälkeen muut tulivat rohkaistuneina perästä.

Tänä aikana isä Paisioksen ohjaajavanhus isä Tiihon kuoli. Rakkaudesta kuuliaista ja häntä sairauden viime vaiheissa paljon auttanutta hengellistä lastaan kohtaan isä Tiihon kehotti tätä asettumaan hänen poismenonsa jälkeen hänen majalleen. Näin vanhus Paisios asettui Starvonikitan luostarin lähellä olevalle Herran Kunniallisen Ristin majalle 10.4.1969. Tämän seurauksena monet luostarielämästä kiinnostuneet nuoret asettuivat Stavronikitaan voidakseen vierailla vanhuksen luona, joka koetti auttaa luostaria löytämään patristisen hengen.

Vaatimattomassa Herran Kunniallisen Ristin majassa asuessaan isä Paisios tuli vähitellen tunnetuksi laajemminkin. Monet alkoivat käydä hänen luonaan, ja monet lähestyivät häntä kirjeitse. Vastattuaan lähes vuosikymmenen ajan päivittäin tuntikaupalla kirjeisiin hän päätti lopulta rajoittaa kirjoittamisen vain välttämättömiin tapauksiin, vaikka muisti rukouksissaan kaikkia. Kun vierailijoita oli paljon, he aiheuttivat vanhukselle hänen sanojensa mukaan korkean kuumeen, mutta eivät toisaalta antaneet hänelle mahdollisuutta kuolla! Välillä hän mietti jopa siirtymistä muualle, mutta tajusi majalle jäämisen Jumalan tahdoksi. Yhdessä vaiheessa hän sulkeutui pyhän Arsenios Kappadokialaisen tavoin keljaansa keskiviikkoisin ja perjantaisin eikä avannut ovea kenellekään. Maja toimi myös monien jumalallisten vierailujen näyttämönä. Erityisen merkittävä isä Paisiokselle oli pyhän suurmarttyyri Eufimian ilmestyminen. Sen aikana pyhä Eufimia välitti vastauksen johonkin häntä suuresti askarruttaneeseen kirkolliseen ongelmaan ja kertoi hänelle samalla yksityiskohtaisesti omista marttyyrikilvoituksistaan. Tapahtuman merkittävyydestä kertoo se, että vanhus kirjoitti synaksarioniinsa ilmestymispäivän kohdalle Eufimian nimen ja sen jälkeen peräti seitsemän huutomerkkiä.

Herran Kunniallisen Ristin majalla asuessaan isä Paisios kävi Stavronikitan luostarin igumenin kanssa kotipaikallaan Vähän-Aasian Farasassa sekä muitten pyynnöstä myös Australiassa. Vähän-Aasian turkkilaisravintoloissa he toisinaan suorittavat ruokarukouksensa uhkarohkeasti ”pitkän kaavan mukaan” antaakseen vähän iloa heitä mahdollisesti seuranneille salakristityille. Australian ortodoksit puolestaan kokivat vanhuksen käyneen siellä Jumalan tahdosta siunaamassa heidän mantereensa.

Kunniallisen Ristin majalta Panagudaan

Kun isä Paisios oli kilvoitellut 11 vuotta Herran Kunniallisen Ristin majalla, hän päätti muuttaa muualle ja etsi itselleen toista majaa Kapsalasta, muttei onnistunut löytämään. Lopulta hän sai ystävältään vihjeen Kutlumusioniin kuuluvasta Panagudasta, jonka luostari luovutti hänen haltuunsa Pyhän Eufimian muistopäivänä vuonna 1979.

Vanhuksen muutettua pyhiinvaeltajien virta Athoksella kääntyi Herran Kunniallisen Ristin majalta Panagudaan ja vielä kasvoikin jatkuvasti, sillä maja oli lähellä Pyhän Vuoren hallintokeskusta, Kariesta. Yhdessä vaiheessa käytännössä lähes kaikki Athokselle saapuneet pyhiinvaeltajat suuntasivat kulkunsa ensimmäiseksi sinne. Alussa vanhus joutui paljon kunnostamaan huonokuntoista majaa, mutta apua etsivien vuoksi työt yhtenään keskeytyivät. Kerran valmiiksi tehty sementtilaasti pääsi kokonaan kuivamaan, mutta vanhus ei silti närkästynyt vaan ajatteli, että juuri kuivuminenhan on sementin tehtävä.

Panagudassa isä Paisios pyrki yhdistämään ihanteellisesti keskenään ihmisten palvelemisen ja hesykastisen elämän. Siksi hän alkuvuosina vetäytyi kesällä hetkeksi metsään rukoilemaan ja talvella sulkeutui vastaavasti keljaansa, mutta oli valmis luopumaan tästäkin yksityisyydestään, mikäli sai Jumalalta sisäisen tiedon jonkun tapaamisen välttämättömyydestä. Hiljaisuuden kaipuu sai hänet ajoittain miettimään jopa pysyvää tai kausittaista muuttamista muualle, mutta Jumalanäidin tahdosta hän antautui yhä kokonaisvaltaisemmin ihmisten palvelemiseen. Panagudassa olleessaan hän vieraili kerran hengelliseksi virkistyksekseen Israelissa ja Siinailla, mutta ei viipynyt siellä pitkään, sillä Pyhän Katariina luostaria ympäröivä erämaa oli menettänyt rauhansa ja beduiinitkin olivat tulleet levottomiksi.

Panagudan majasta tuli monelle ihmiselle Jumalan kohtaamisen sekä hengellisen ja monesti ruumiillisenkin parantumisen paikka. Kiitollisuudesta vanhusta kohtaan monet toivat tai lähettivät hänelle monenlaisia lahjoja, jotka hän otti vastaan ollakseen murehduttamatta antajaa, mutta jakoi heti pois joko köyhille Athoksen vanhuksille tai pyhiinvaeltajille. Usein vanhukselle tarjottiin myös rahaa, mutta sen hän kehotti antamaan suoraan hädässä oleville, sillä hän ei halunnut kilvoitusmajansa muuttuvan ”köyhäinpankiksi”. Postiosoituksista hän oli antanut Karieksen postitoimistolle ohjeen kääntää ne välittömästi takaisin. Saamiensa lahjojen ohella vanhus antoi rakkaudesta pois jopa omat kallisarvoisimmat tavaransa, kuten Herran Eläväksitekevän Ristin palat ja pyhän Arsenios Kappadokialaisen pyhäinjäännökset!

Vanhus kohtasi kärsivän maailman paitsi majallaan myös Surotin luostarissa, jonne hänen oli tapana mennä ainakin kahdesti vuodessa: Pääsiäisen jälkeen ja pyhän Arsenios Kappadokialaisen juhlan aikaan, 10. marraskuuta. Surotissa hän otti päivässä vastaan tuhansia ihmisiä, joita saapui busseittain kaikkialta Kreikasta ja lentokoneella jopa Australiasta asti. Näillä matkoillaan vanhus viipyi yleensä viikon tai hieman enemmän. Aina hän silti tahtoi palata Athokselle mahdollisimman nopeasti, koska katsoi itsensä arvottomaksi kaikenlaisiin kunnianosoituksiin. Maailmasta palattuaan hän kuitenkin vei mukanaan Athokselle ihmisten tuskan ja ongelmat sekä rukoili palavasti heidän puolestaan.

Sairaudet, kuolema ja hautaus

Panagudassa vanhus Paisioksen heikko terveys huononi vähitellen entisestään. Jo pitkään hän oli kärsinyt keuhkolaajentuman jättämistä ongelmista, vaikeasta tyrästä ja nikamavaivoista, mutta nyt niiden lisäksi tuli myös paksunsuolensyöpä, joka loppuvaiheessa pakotti hänet käymään yöllä ulkovessassa jopa yhdeksäntoista kertaa pelkän verenvuodon vuoksi. Huonontuneesta terveydestään huolimatta vanhus pyrki aina unohtamaan itsensä ja keskittymään luoksensa tulevien murheisiin. Koskaan hän ei pyytänyt Jumalaa ottamaan pois omaa sairauttaan eikä liioin suostunut tutkimuksiin. Vuoden 1993 lokakuun 22. päivänä vanhus lähti Surotiin, mikä jäi hänen viimeiseksi poistumisekseen Athokselta, jonne hän ei enää palannut kuoltuaankaan.

Sairaskohtaus Surotissa pakotti vanhuksen lopulta suostumaan tutkimuksiin, joissa syöpäkasvain todettiin. Valmistavien toimenpiteiden jälkeen kasvain myös leikattiin, mutta se oli jo ehtinyt lähettää etäispesäkkeitä maksaan ja keuhkoihin. Vanhus kohtasi sairautensa kärsivällisesti ja iloiten, sillä hänen mukaansa se oli lähettämässä hänet Kristuksen luo. Hän suostui kuitenkin kaikkiin lääkäreitten ehdottamiin hoitoihin toisten vuoksi aina siihen asti, kunnes kävi ilmi, etteivät ne pystyneet pysäyttämään taudin etenemistä. Silloin vanhus suostui enää ottamaan kortisoniruiskeita voidakseen itse huolehtia hygieniastaan.

Vanhus Paisioksen viimeiset päivät olivat vaikeita, erityisesti kuolemaa edeltävä yö, jolloin hän toisteli yhtenään: ”Suloinen, rakas Jumalanäiti”. Aamupuolella hän menetti kahdeksi tunniksi tajuntansa, mistä toinnuttuaan hän lausui: ”Marttyyrikilvoitusta, todellista marttyyrikilvoitusta”, minkä jälkeen hän rauhoittui ja luovutti henkensä tyynesti Jumalalle.

Vanhus Paisios kuoli Evankelista Johannes Teologin luostarissa heinäkuun 12. päivä vuonna 1994 kello 11. Oman toivomuksensa mukaan hänet haudattiin sinne täydellisessä hiljaisuudessa, minkä vuoksi tieto kuolemasta levisi luostarin ulkopuolelle vasta kolmen päivän kuluttua. Tämän jälkeen vanhuksen haudasta Surotissa on tullut yleisortodoksinen pyhiinvaelluspaikka, jonne rientää ihmisiä kaikkialta maailmasta joko kiittämään vanhusta häneltä aikanaan saadusta avusta tai pyytämään häneltä esirukouksia. Hänen haudaltaan pyhiinvaeltaja löytää pienen hautakiven, johon on kaiverrettu vanhuksen itse laatima teksti:

Tähän päättyi eloni.
Tähän myös hengitykseni.
Tähän haudataan ruumiini,
siitä iloitsee myös sieluni.
Pyhäni lepää lähellä minua
se on minulle kunnia.
Uskon hänen säälivän
minun viheliäistä sielua.
Siksi hän rukoilee Vapahtajalta
minulle Jumalanäidin puoltoa.


TT Hannu Pöyhönen

(Valamon kansanopiston seminaari ”Athosvuoren Vanhus Paisios, aikamme tunnettu hengellinen ohjaaja” 17.09.2004)

(Artikkeli julkaistu Ortodoksi.netissä Athossäätiön luvalla. Alkuperäinen teksti löytyy Athossäätiön sivuilta osoitteesta: http://athossaatio.fi/node/10)

Luokka: Opetuspuheet

Carismi e miracoli – San Paisios del Mone Athos, Grecia (+1994) ╰⊰¸¸.•¨* Italian










Carismi e miracoli

San Paisios del Mone Athos, Grecia (+1994)

Non è possibile esaurire la lunga lista di eventi inspiegabili che hanno caratterizzato la vita e sono avvenuti dopo la morte di Paisios a causa sua.

Per dare solo una vaga idea di essi se ne farà due rapidissimi accenni tratti da testimonianze.

Al di là delle leggi naturali

Costantino Coutsoyannis racconta: “Un giorno stavo trasportando l’Anziano dal monastero della Preziosa Croce, in Calcidica, fino a Sourotì [località in cui si trova un monastero femminile]. Durante questo tragitto fummo immersi in una pioggia torrenziale al punto che, si avrebbe detto, le cataratte del cielo si fossero aperte. Al nostro arrivo le monache ci attendevano con ombrelli e mantelli da dare all’Anziano affinché non si bagnasse. Mi fecero segno di avvicinarmi il più possibile all’edificio. Ma in modo sorprendente in un istante e per un raggio di due metri attorno alla vettura la pioggia cessò di cadere mentre poco più in là c’era il diluvio. Quando l’Anziano discese e mi ebbe salutato entrando, ricominciò a piovere normalmente pure sulla vettura”.

Eventi di guarigione

“Qualche anno fa, quando il buon padre viveva ancora, caddi malata. Mi diagnosticarono un tumore. Mio figlio andò a trovare l’Anziano e gli disse che mi avrebbero condotta all’Ospedale Théageneio di Salonicco come fu. In una sala operatoria, con una rapida biopsia, mostrarono che avevo un cancro. Sei giorni dopo i medici mi dissero che se il sangue non si fermava di scendere dalla piaga mi avrebbero condotto in sala operatoria. Mio figlio tornò a vedere il buon padre che gli disse: ‘Tua madre non s’inquieti, non è nulla. I chirurghi hanno sbagliato di fare un’operazione’. Gli donò un komboskìni (=una specie di rosario) dicendogli: ‘Dallo a tua madre e dille che con questo appenderà i medici alla parete’. Il settimo giorno, quando l’Anziano era nella Santa Montagna, apparse in Ospedale! ‘Vidi l’Anziano accanto a me mentre sistemava i tubicini che drenavano il sangue. Prima del tempo di ringraziarlo sparì’. La sera giunsero i medici e constatarono che il sangue non colava più, l’incisione si era chiusa e, conseguentemente, gli esami furono tutti negativi. Non avevo bisogno né di aspirina né di chemioterapia. Più tardi, dopo la mia uscita dall’Ospedale, incontrai l’Anziano nel monastero del Venerabile Precursore e lo ringraziai d’essere giunto in Ospedale per vedermi. Egli mi rispose: ‘Bambina mia, sono venuto perché i medici ti hanno ingiustamente maltrattata’ “.


Un altro fenomeno inspiegabile di cui fu protagonista padre Paisios e che lui stesso riferiva, furono alcune visioni. Non era oggetto solo di visioni demoniache ma, più spesso, di visioni di santi. Riportiamo solo un esempio. Paisios narrò che, in un determinato periodo, dei vescovi greci gli avevano sottoposto alcuni gravi problemi ai quali non erano riusciti trovare risposta. L’asceta non potendo aiutarli, iniziò a ricorrere alla preghiera chiedendo l’aiuto di sant’Eufemia, un’antica santa del IV secolo alla quale era devoto. Passato un certo tempo in cui chiedeva questo aiuto, un pomeriggio sentì bussare alla porta della sua casetta. Alla sua domanda chi fosse, una voce femminile risposte: “Sono io, Eufemia”. “Eufemia, chi?”, riprese l’asceta. Si fece silenzio e la visitatrice riprese a bussare. L’asceta chiese nuovamente chi fosse e gli fu risposto al medesimo modo. Ad un certo punto, il monaco vide la figura della visitatrice entrare nella sua casetta, nonostante la porta fosse rimasta chiusa. Appena Paisios si accorse che l’apparizione non era demoniaca (la santa apparsa venerò l’icona della Trinità), le chiese la soluzione ai problemi che gli erano stati posti. Poi aggiunse: “Vorrei che tu mi dicessi come hai sopportato il tuo martirio”. Al che, l’apparizione rispose: “Padre, se allora avessi saputo come sarebbe stata la vita eterna e la bellezza celeste che le anime godono nello stare vicino a Dio, onestamente avrei chiesto che il mio martirio durasse sempre, dal momento che non fu assolutamente niente in confronto dei doni della grazia di Dio!”.




2016: Graffiti of Saint Paisios of Mount Athos, Greece (+1994) in Samos Island, Greece




Samos Island, Greece


Graffiti of Saint Paisios of Mount Athos, Greece (+1994)

in Samos Island, Greece


Saint Paisios of Mount Athos, Greece (+1994)